Jokainen musta ruutu on solu. Solu syntyy, jos sen ympärillä on kolme solua ja kuolee, jos naapureita on alle kaksi tai yli kolme. Nämä yksinkertaiset säännöt esitti brittimatemaatikko John H. Conway (1937–) vuonna 1970. Siitä alkaen Game of Life on kiinnostanut ihmisiä — pelinä, jota voi vain katsella sen alettua.
Jo ylläolevaa kokeilemalla on helppo löytää kuvioita, jotka eivät koskaan kuole tai jotka liikkuvat pitkin kenttää. Vastoin ensimmäisiä odotuksia löytyi myös kuvio, joka "ampuu" loputtomasti uusia liikkuvia kuvioita. (Kuten usein, Wikipedian kuvat aiheesta ovat erinomaisia.)
Itse asiassa kuvioista voi koota kaikki tarvittavat loogiset osat: Game of Life on tietokoneiden tavoin Turing-täydellinen eli sillä pystyy laskemaan mitä tahansa laskettavissa olevaa. Viimeinen puuttuva palanen oli kuvio, joka pystyisi "lisääntymään" eli luomaan täydellisen kopion itsestään. Pitkän aikaa tiedettiin, että sellainen on olemassa, ja lopulta sellainen rakennettiin vuonna 2013. Peli alkoi olla nimensä veroinen.
Pelin filosofisen merkityksen suhteen voi mennä täysin överiksi, mutta kiistämättä se on vaikuttanut moneen alaan. Jos näinkin yksinkertainen, kaksiulotteinen ja mustavalkoinen soluautomaatti pystyy mihin vain, entä monimutkaisemmat järjestelmät? Kuinka vähän tarvitaan, jotta voidaan puhua elämästä?
Puhumattakaan siitä, että peliä voisi katsella loputtomiin. Solut elävät elämäänsä, muodostavat kuvioita ja jatkavat vaikka kuinka pitkään. Tässä toteutuksessa reunat on kytketty toisiinsa sekä pysty- että vaakasuunnassa. (Harjoitus: mikä geometrinen kappale on kyseessä?)
hieno!
VastaaPoista